Juoksemisesta

Minulla on ollut vuosia sanonta, jota olen toistanut itselleni lukuisia kertoja liukuportaissa, hississä, kadun varressa tai satamassa. No okei, olen ehkä maininnut asian pariin kertaan satamassakin, mutta usein tuloksetta.

”Aina tulee seuraava bussi/juna/metro/laiva” on ollut pallo jalassani. Suotta kiirehtii, kun seuraavallakin kyydillä pääsee. Turha sinkoilla tungoksessa kohti metron ovia, koska todennäköisesti kuitenkin jäät kyydistä. Siinähän saattaa hengästyäkkin. Joskus on sattunut niin katalasti että viimeinen bussi on mennyt nenän edestä, mutta silloin ratkaisu on löytynyt jonosta takseja.

Tällä asenteella on päässyt pitkälle, enkä ole koskaan juurikaan myöhästynyt mistään. Olen kävellyt kevyesti 30 000 askelen päiväreissuja pitkin Bangkokin katuja, mutta lenkkipoluluilla en ole viihtynyt. Muistan joskus koittaneeni juosta, mutta penikat on kipeytynyt tai muuta paikkaa alkanut särkeä heti alkumetreillä. Olen todennut, en pysty juosta.

Mutta let’s face it, juokseminen on yleisen hyvinvoinnin kannalta erinomainen harrastus. Yleiskunto pysyy kuosissa, kun kehon isot lihasryhmät tekee töitä. Ulkoilu tekee aina hyvää ja raitis ilma kirkastaa ajatukset. Eikä tosiaan tarvitse pyrähtää iltapuhteeksi aina maratoonia, jos ei halua tai jaksa. Lyhytkin muutaman korttelin kierros voi tehdä ihmeitä mielialalle ja useammin toistettuna kunnollekkin. Juokseminenhan on harrastuksista helpoin, sitä voi tehdä ihan missä vaan. Ei jäsenyyksiä, laitteita, siirtymistä treenipaikalle. Kengät jalkaan, ovi auki ja kovaan ajoon.

Koska usein ne eniten haastavimmat lajit kiinnostelevat eniten, päätin opetella juoksemaan tänä vuonna. Tiesin että alku on hidasta ja maltillista, joten asetin koko vuoden kilometritavoitteeksi 500km. Jos viikossa juoksee 10 kilometriä, ei tämän pitäisi olla mikään haaste.

Haaste tulikin vastaan siinä, että 10 kilometrin lenkki kuulostaa äkkiseltään turhan tiukalta. En siis ole juossut sitten vuoden 2002, kun armejassa piti suorittaa cooperin testi. Muistaaksi tulos oli 2200 tms, josta osan matkaa taisin kävellä. Toinen juoksuun liittyvä tavoitteeni tälle vuodelle olikin juosta 10km lenkki yhtä soittoa, kävelemättä välillä. Tämä oli koko haasteen ajatus muutenkin, vain varsinaiset juoksulenkit laskettaisiin tuohon 500km matkaan, vaunulenkit ja muut kävelyt ei siihen liity.

Pari viikkoa sitten vedin juoksukengät jalkaan ja lähdin La Calan rantabulevardille. Spotifyn juoksulista soimaan kuulokkeisiin ja töppöstä toisen eteen. Metrit taittui musiikin tahdissa menevien askelien mukana tovin, kunnes pohkeita alkoi hapottaa enemmän ja enemmän. Matka tyssäsi 2.5 kilometrin hujakoilla, ja päädyin kävelemään tönkköjaloilla takaisin kotiin.

Meni muutama päivä, päätin kokeilla uudestaan. Nyt ainakin oli vertailukohta, rajapyykki mihin asti pitäisi ainakin päästä. Olin myös löytänyt Stravan puhelimeeni, joten sain luotettavampaa dataa vauhdista ja matkasta.
Kaava oli sama, laskevaan ilta-aurinkoon, Spotifyn fun run-soittolista soiden pitkin La Calan puista broadwalkia.

Tällä kertaa jalat tuntui kevyemmiltä, mutta samaisen sillan kohdalla, mihin olin aikaisemmin pysähtynyt, alkoi pisto kyljessä käydä ylivoimaiseksi ja oli pakko pysähtyä. Kävelin hissukseen kotiin, pysähtyen paikallisen muscle beachin tangoille roikkuman hetkeksi.

Käännyin juoksemisen haasteiden kanssa vanhan tuttuni, Endorfiinikoukussa-Elinan juttusille. Syy matkan tyssäämiseen löytyikin samantien, kun jaoin Stravan antaman datan lenkistä. Vaikka vauhti tuntui todella hitaalta omasta mielestä, olin pinkonut tuota 2.8 kilometrin matkaa 5:30 minuutin kilometrivauhdilla. Tälläiselle noviisijuoksijalle vauhtia oli ihan liikaa.

Koitin tällä viikolla ottaa opikseni ja lenkille lähtiessä päätin juosta niin hitaasti kun pystyn. Startti olikin paljon parempi, aurinko paistoi ja hymyilytti. Huomasin ajautuvani ihan muihin ajatuksiin hölkkäillessä, ja aina kun havahduin missä olen, paransin ryhtiäni ja hidastin vähän vauhtia.

Ei aikaakaan, kun Strava kertoi matkaa kertyneen 2.5 kilometriä. Huikea fiilis, koska askel tuntui kevyeltä eikä hengityskään ollut juurikaan kiihtynyt. Vauhti oli n. minuutin hitaampi, nyt mentiin about 6:30 minuutin kilometrivauhtia. Käännyin kolmen kilometrin kohdalla takasin kotiin päin, juosten kokomatkan takaisin lähtöpisteeseen. Fiilis oli aivan huikea, koska tunsin että olisin voinut jatkaa vielä pidempään.

Seuraavana aamuna herätessä oletin, että jalat ja alaselkä olisi jumissa. Näin on yleensä ollut esim. squashin jälkeisenä päivänä. Koska mitään erikoisia tuntemuksia ei ilmennyt, päätin lähteä uudestaan lenkille. Kuusi kilsaa oli jo plakkarissa, seuraava looginen etappi oli 10.

Kymppi ei ollutkaan alusta lähtien yhtä kevyt. Parin kilsan jälkeen pohkeet painoivat aika paljon, mutta koska tuntemukset ei pahentunut matkalla, pystyin helposti jatkamaan. 5.5 kilometrin kohdalla fiilis oli vielä hyvä, joten päätin jatkaa ainakin pidemmälle kun edellisenä päivänä. Tajusin olevani niin lähellä tavoitettani, että en voisi pysähtyä vielä. Päädyin kiertämään samoja kortteleita pariin otteeseen, kunnes kuulokkeistani kuului heleällä äänellä ’ten kilometers, total time one hour and 3 minutes.’

Helvata sentään, mähän olin juuri juossu 10 kilometrin lenkin. En olisi uskonut että omalla kunnollani se olisi ollut mitenkään mahdollista, mutta kai tässä vaikuttikin tekniikka enemmän. Saattaa kuulostaa kokeneemman juoksijan korvaan hassulta fiilistellä tällästä, mutta itselleni tämä oli mahtava rajapyykki. Tajusin että minusta on juoksemaan ja pohja on hyvä lähteä kehittämään kestävyyttä ja vauhtia!