Enemmän kuin harrastus

Kerroin täällä blogissani tässä eräs päivä, miten päädyin laskuvarjohyppäämään. Tapailin postauksessa niitä fiiliksiä, mitä ns. ’action sports’-lajit saa päässäni aikaiseksi. Se euforinen olo jonka itsensä henkisestä ja fyysisestä haastamisesta saan, auttaa jaksamaan vielä seuraavinakin päivinä.

Olen hakenut tuota onnistumisen ja hyväksynnän tunnetta pitkään työelämästä. Perus optimistiseen elämänkatsomukseni sivutuotteena on ohjelmistokehityksen saralla tullut pitkään vastaan liian tiukat budjetit ja deadlinet. Näen ison kuvan ja hahmotan projektin usein yksinkertaisenpana kuin se loppujen lopuksi on. Lopussa seisoo kiire, stressi, tyytymätön asiakas ja tyytymätön tekijä. Vaikka hommat on hoidettu aina maaliin, ei sen stressaamisen jälkimainingeissa kiitos kuulosta kummoiselta, eikä tee mieli hyökätä seuraavan projektin kimppuun.

Kun kiidän jään tai veden pinnalla leijan vauhdittamana tai liidän pilven reunaa wingsuitillani, on käsissäni vain se hetki. Se onnistumisen ja tekemisen tunne jota olen hakenut töistä, onkin löytynyt vauhdin ja vaaran välimaastosta. Siinä hetkessä kun lentokoneen ovi aukeaa 4 kilometrin korkeudessa, tyhjenee mieleni täysin. Vaikka hyppysuunnitelma on selvä ja sitä toteutetaan seuraavan parin minuutin ajan kuten sovittu, harvoin muistan mitään itse uloshyppyhetkestä. Joskus tulee hypätessäkin mokattua ja koko suoritus menee itseltä ja muilta pieleen, mutta silloinkin päällimmäinen ajatus maassa on ’Hyppäsin lentokoneesta, kuinka mahtavaa tämä on!’

”If you do what you love, you’ll never work a day in your life” sanoi Marc Anthony. Tästä on helppo viisastella, että jos tekee työkseen sitä mitä rakastaa, on periaatteessa aina töissä. Voin sanoa että rakastan pistää itseni likoon henkisesti ja fyysisesti näiden lajien edessä.

Olen ollut yrittäjänä/freelancerina yli 10 vuotta. Työllistänyt itseni erilaisilla projekteilla ja keikkahommilla. Innostun myös helposti uudesta, jota kohti suuntaan pää kolmantena jalkana. Olen myös alkanut aktiivisemmin haastamaan itseäni uusiin asioihin, kuten kameran edessä esiintymiseen pari vuotta sitten. Halusin parantaa englannin kieltäni ja rohkeutta puhua kameralle julkisillakin paikoilla, joten aloin tehdä videoita ja vlogia kun reissasimme Espanjassa ja Aasiassa. Kuvaamisesta on jäänyt kipinä visuaaliseen tarinankerrontaan, jota olen pyrkinyt kehittämään itsessäni muun tekemisen ohessa.

Alkuvuodesta 2018 otimme parin ystävän kanssa ensiaskeleet jälleen uuteen projektiin. Tämä on iso liike itselle, koska se vie oman tekemisen lähellä omia rakkaita lajeja. Videomuotoinen tarinankerronta toimii entistä paremmin brändimarkkinoinnissa ja videoita kulutetaan jatkuvasti enenemissä määrin. Samalla kun sisältöjen määrä kasvaa kaikkien niitä tehdessä, on brändien pystyttävä erottumaan massasta. Kun tekeminen on vaivattomampaa, huomion vangitseminen ratkaisee.

Extreme-lajit – if you will, voi tuoda uudenlaisen ja huomiota herättävän kulman videomarkkinointiin. Kyseessä ei täydy olla parin minuutin mittainen action-pläjäys täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, vaan pikemminkin hienovarainen osa monipuolisempaa kokonaisuutta ja tarinaa. Kumpi toimisi esimerkiksi kiinteistövälityksessä paremmin, vapaapudotuksessa tehty asunnon lähialueiden esittely, vai välittäjien tekemä rap-biisi ja video? Toinen näistä on nähty, kenelle tehtäisiin tuo vaihtoehto?