Red Bull 400

Se Joulukuinen ilta, kun istuin sohvalla fiilistellen menneen kesän hyppykuvia ja videoita. Kun hyppää lentokoneesta neljän kilometrin korkeudessa, sitä tuntee itsensä pieneksi maapallon rinnalla. Sitä on yksin maailman kamaralla. Siitä tulee sankarillinen olo.

Sankarillinen olo ei tullut kireästä ja kipeästä piriformiksesta. Oltiin taas käyty pelaamassa squashia, jonka nopeista kiertoliikkeistä ei perslihakset selvästikkään tykkää. Muuten kössin pelaaminen on kivaa, hyvä ja nopeatempoinen kuntoilumuoto, missä varmasti syke nousee ja paita kastuu. Tuntui aina hyvältä saada mies liikkeelle, vuosirenkaita on kertynyt jokusen ylimääräisen kilon verran, eikä vauhtikaan ole samaa kuin 10 vuotta sitten.

Mua ei ole koskaan motivoinut muiden neuvot ’sun pitäisi laihduttaa’ tai kiveen hakatut rajat joiden mukaan pitäisi olla 7.8kg kevyempi, jotta osuisi johonkin standardiin. En koe olevani muutenkaan mikään standardikaveri. Omassa mittapuussa lähes ylivoimaiset haasteet sen sijaan motivoivat paljonkin. Vielä jos joku erehtyy sanomaan ’kuulostaa hankalalta, ei tule onnistumaan’, saan lisäpuhtia suorittamiseen. Jos sulla on laiskoja muuttoapulaisia ja hankalan kokoisia tai muotoisia kalusteita kannettavana, kannattaa soittaa mulle. Siinä missä muut miettii miten se senkki saadaan kannettua, olen usein jo kulmassa kiinni nostamassa.

Sama fiilis tuli, kun kuvia ja somea selatessa silmiini osui mainos Lahden hyppyrimäillä järjestettävästä Red bull 400-tapahtumasta. Olen käynyt noiden hyppyrimäkien juurella joskus, eikä todellakaan ensimmäinen ajatus ollut että noihan voisi juosta ylös. Nyt siitä oli oikein tapahtuma. Muutaman sekunnin ajan aivosoluni olivat hippasilla; et koskaan pääse tota mäkeä ylös – en niin – ai en vai? – tottakai pääsen, jos niin päätän!

Sen enempää miettimättä, ilmoittauduin mukaan. Päällimmäisin tavoitteeni oli selvitä hengissä ja ylös asti.

Tiesin että peruskuntoni on huonossa jamassa, enkä ole juossut viime vuosina kuin lasikuutiossa pallon perässä. Edes pysäkille en juokse, koska uskon että aina tulee seuraava bussi.

Kirjoitan tätä 3 kuukautta itse kisan jälkeen, vajaan vuoden jälkeen ilmottautumisesta. Tämä on oleellista siksi, että omalla kohdalla Red Bull 400 – tapahtuma oli käänteen tekevä tapahtuma itselleni. Tarvitsin ylivoimaiselta tuntuvan haasteen, jonka eteen oli tehtävä töitä. Uusin salijäsenyyteni jotta pääsin liikkumaan aamuisin kelistä riippumatta. Kävin keskimäärin neljä kertaa viikossa aamusin soutamassa puoli tuntia / 7 kilometriä, kumpi ikinä tuli ensin. Otin itselleni personal trainerin 3 kuukaudeksi, koska halusin parantaa lihaskuntoani ja siten eroon tarpeettomista kivuista ja jumeista.

Tein määrätietoisesti töitä terveellisellä tahdilla muutaman kuukauden ja lopulta kapusinkin tuon Salpausselän hyppyrimäen huipulle. Ei sinänsä ihme etten päässyt finaaliin, joten kiipeämäni matka jäi 300 metriin. Voitin itseni ja tunsin itseni sankariksi. Liikutun vieläkin kun mietin sitä hyvänolon tunnetta, joka valtasi koko kehon kun kaaduin maaliviivan toiselle puolelle. Sydän oli hakata rintakehästä läpi ja jalat olivat aivan tönkkönä, mutta sisällä paloi liekki entistä kovempaa.

Olin voittanut ennen kaikkea itseni ja se tuntui aivan mahtavalta. Tarvitsin lisää haasteita, tavoitteita ja onnistumisia.