Kaiken kansan edessä

Hikoilevat kädet, kuiva kurkku, kylmä hiki ja rinnasta ulos pomppiva sydän. Häpeä, osaamattomuus, riittämättömyys.

Tällaisia fyysisiä ja henkisiä tunnetiloja tulee mieleen, kun palaan ajatuksissani 20 vuotta taaksepäin aikaan jossa koulussa piti esitellä ryhmätöitä koko luokan edessä. Esiintymiskammo on kulkenut koko nuoren elämän mukanani, mutta jokunen vuosi sitten päätin päihittää tuon paholaisen mielensopukoistani tavalla tai toisella.

Torstaina 15.3.2018 astuin ’parrasvaloihin’ noin viisikymmenpäisen yleisön eteen Kinopalatsin 7-salin lavalle ja kerroin tekemisistäni spottivalojen häikäistessä silmiäni.

En oleta että kaikista olisi pitämään puheita häissä tai hautajaisissa, mutta nuo tunnetilat voivat vaivata monia ihan turhaan. Kunniasta kieltäytyminen on täysin OK, jos sitä ei itse halua, mutta kieltäytyminen siksi, että ajatuksestakin tulee fyysisesti paha olo on turhaa.

Hiljaa pönöttäminen tuntuu kuuluvan perinteisesti suomalaisuuteen. Bussissa ja junassa katsellaan omia kengänkärkiä tai ikkunasta tyhjyyteen. Vältetään katsekontaktia, ja jos sellainen vahingossa syntyy, paetaan pikaisesti takaisin niska kyyryyn puhelinta tuijottamaan.

Omissa oloissaan saa olla, mutta itse olen ajautunut mielenkiintoisiin keskusteluihin, kun olen muuttanut suhtautumistani näihin tilanteisiin. Hauskoille tilanteille yhdessä naurahtaminen tai vaikka sään päivittely ventovieraan kanssamatkustajan kanssa ovat saaneet usein hymyn kasvoille vielä senkin jälkeen kun tiet ovat erkaantuneet.

Small talk ventovieraiden kanssa ja yleisön edessä puhuminen ei toki ole yksi ja sama asia, mutta omalla kohdalla ne ovat tukeneet toisiaan.

Kun sain mikforonin käteen ja astuin lavalle tuona torstaina, kuvittelin kertovani asioitani yhdelle henkilölle yleisön joukossa. Mielikuvassani istuimme vierekkäisillä paikoilla lentokoneessa. Olimme jumissa toistemme seurassa usean tunnin verran, tiesin, että aika menee sukkelammin, jos on juttuseuraa.

Iso rooli henkisessä valmistautumisessa on myös ollut siinä, että olen alkanut ymmärtää omaa itseäni paremmin. Ymmärrän paremmin omaa osaamistani ammatillisesti, tunnistan elämäni tavoitteita ja arvoja, joten niistä on helpompi kertoa ääneen.

En häpeile omaa näkemystäni elämästä, koska kukaan muu ei voi tuomita sitä miten itse maailmani näen ja minkälaiseksi sen sorvaan. Olen ylpeästi oma itseni.

Poistuttuani lavalta, loputkin jännityksestä hävisi ja olo oli entistä energisempi, jopa huojentunut. Mietin tilaisuuden loppuun, että milloin pääsen vastaavaan tilanteeseen uudestaan ja miten voisin parantaa esiintymistäni entisestään.